Sitä saa mitä tilaa. Jos viime postauksessa valittelin tekemisen puutetta, niin viime aikoina ei sitä kyllä ole puuttunut... On aamu lentokentällä, viimeiset hetket ennen Englantiin paluuta. Miten kesä menikin niin nopeasti? Lomaa kyllä vielä on jäljellä, mutta Suomi-aika on nyt kulunut umpeen. Enkä odottanut sen aiheuttavan tällaista haikeutta.
Voisin vähän valottaa kuukauden kuulumisia. Entinen hostperheeni tosiaan tuli lomailemaan luokseni elokuun alussa. Asuin koko viikon heidän vuokraamassaan loma-asunnossa, ja menoa kyllä riitti! Joka päivä seikkailtiin milloin Muumimaailmassa, milloin risteilyllä saaristossa tai vesipuistossa. Toki vierailtiin myös meillä kotona, mustikkapiirakan ja vanhojen barbien äärellä. Sain itsekin oikein kunnon turistihaukkauksen omasta kotiseudustani, tuli nimittäin vierailtua monessa paikassa, joissa en ole käynyt sitten lapsuuden. Paikat ovat kutistuneet! Viikon jälkeen olin ihan loppu, ja viikonloppu kuluikin toipuessa...
Seuraavalla viikolla hoidin asioita, kävin mm. hammaslääkärissä ja muuta yhtä hauskaa. Viime viikon torstaina puolestaan vietin päivän Särkänniemessä, jonka tarkoituksena oli vaihtaa kuulumisia erään suomalaisen au pair -kaverini kanssa, jota en ollut sitten Briteistä lähtöni jälkeen nähnyt. Uskaltauduin ihan hirveisiin laitteisiin ja söin niin makean vohvelin, että se sai melkein voimaan pahoin. Mutta ihanaa oli. Tampereelta matkasin vielä junalla Pohjanmaalle viettämään aikaa sukulaisten kanssa ja juhlimaan erästä rippilasta.
Sitten olikin jo maanantai. Tämän viikon maanantai. Sitten tiistai - ja apua, nyt on jo perjantai. Olen sanonut heipat viimeisille kavereille, käynyt entisessä lukiossani moikkaamassa muutamia opettajia, yrittänyt ahmia loputkin kirjaston kirjat, antanut kampaajalle saksimisluvan niin että hiukset tuntuvat nyt liian lyhyiltä sekä leiponut kesän kunniaksi joulutorttuja - koska #ulkosuomalaisuus. ;)
Ja täällä sitä nyt ollaan - Helsinki-Vantaan lentokentällä. Herätyskello soi yöllä kello kaksi, ja kolmelta yöllä lähti bussi kentälle. Tarkoitus oli nukkua, mutta arvaatkaa vain, sainko unen päästä kiinni. Vaihdan konetta Kööpenhaminassa ja myöhemmin, kello 9:30 brittiaikaa mun pitäisikin olla jo Birminghamin kentällä. Saan viettää vielä kolme viikkoa hostperheeni hoivissa ennen muuttoa Skotlantiin - ja lauantaina lähdetään viikoksi Walesiin telttailemaan!
Suomesta lähtemisen ei pitänyt olla näin iso juttu. Olenhan tullut ja mennyt Suomen ja Englannin väliä jo monta kertaa, ja kyyneleet ovat tähän mennessä kihonneet silmiini ainoastaan Brittein saarilta lähtiessä. Eilisiltana kuitenkin nieleskelin niitä ahdistuksessani. Kohta mun pitäisi kuitenkin asua omillani (neljän kämppiksen kanssa toki, mutta silti) ja aloittaa ihan uusi ajanjakso elämässä. Siirtymävaihe on aina jännittävä, ja ehkä olen kahden kuukauden aikana kiintynyt Suomeen ja tuttuihin sekä turvallisiin kuvioihin vähän liikaa. Onhan mun juuret kuitenkin täällä. Olisin tuskin ikinä hakenut opiskelemaan Skotlantiin ilman tätä välivuotta ja sen tuomia kontakteja. Nytkin uuteen hyppäävän, pelokkaan tytön jännitystä helpottaa se, että lähin paikka, jonne opiskelijaelämää paeta, sijaitsee vain kahden tunnin junamatkan päässä. Mieli on tällä hetkellä rauhallinen yön jännityksestä huolimatta - kyllä mä tuun pärjäämään.
Seuraavalla viikolla hoidin asioita, kävin mm. hammaslääkärissä ja muuta yhtä hauskaa. Viime viikon torstaina puolestaan vietin päivän Särkänniemessä, jonka tarkoituksena oli vaihtaa kuulumisia erään suomalaisen au pair -kaverini kanssa, jota en ollut sitten Briteistä lähtöni jälkeen nähnyt. Uskaltauduin ihan hirveisiin laitteisiin ja söin niin makean vohvelin, että se sai melkein voimaan pahoin. Mutta ihanaa oli. Tampereelta matkasin vielä junalla Pohjanmaalle viettämään aikaa sukulaisten kanssa ja juhlimaan erästä rippilasta.
Sitten olikin jo maanantai. Tämän viikon maanantai. Sitten tiistai - ja apua, nyt on jo perjantai. Olen sanonut heipat viimeisille kavereille, käynyt entisessä lukiossani moikkaamassa muutamia opettajia, yrittänyt ahmia loputkin kirjaston kirjat, antanut kampaajalle saksimisluvan niin että hiukset tuntuvat nyt liian lyhyiltä sekä leiponut kesän kunniaksi joulutorttuja - koska #ulkosuomalaisuus. ;)
Ja täällä sitä nyt ollaan - Helsinki-Vantaan lentokentällä. Herätyskello soi yöllä kello kaksi, ja kolmelta yöllä lähti bussi kentälle. Tarkoitus oli nukkua, mutta arvaatkaa vain, sainko unen päästä kiinni. Vaihdan konetta Kööpenhaminassa ja myöhemmin, kello 9:30 brittiaikaa mun pitäisikin olla jo Birminghamin kentällä. Saan viettää vielä kolme viikkoa hostperheeni hoivissa ennen muuttoa Skotlantiin - ja lauantaina lähdetään viikoksi Walesiin telttailemaan!
Suomesta lähtemisen ei pitänyt olla näin iso juttu. Olenhan tullut ja mennyt Suomen ja Englannin väliä jo monta kertaa, ja kyyneleet ovat tähän mennessä kihonneet silmiini ainoastaan Brittein saarilta lähtiessä. Eilisiltana kuitenkin nieleskelin niitä ahdistuksessani. Kohta mun pitäisi kuitenkin asua omillani (neljän kämppiksen kanssa toki, mutta silti) ja aloittaa ihan uusi ajanjakso elämässä. Siirtymävaihe on aina jännittävä, ja ehkä olen kahden kuukauden aikana kiintynyt Suomeen ja tuttuihin sekä turvallisiin kuvioihin vähän liikaa. Onhan mun juuret kuitenkin täällä. Olisin tuskin ikinä hakenut opiskelemaan Skotlantiin ilman tätä välivuotta ja sen tuomia kontakteja. Nytkin uuteen hyppäävän, pelokkaan tytön jännitystä helpottaa se, että lähin paikka, jonne opiskelijaelämää paeta, sijaitsee vain kahden tunnin junamatkan päässä. Mieli on tällä hetkellä rauhallinen yön jännityksestä huolimatta - kyllä mä tuun pärjäämään.
Näkemiin taas Suomi! ♥