telttaelämää walesissa

Englannissa ollaan taas! Saavuin tosiaan ihan oikeaan aikaan, vaikka blogissa minusta ei olekaan kuulunut. Nimittäin tuskin ehdin tavaroitakaan purkaa (vaihdoin vain hieman erinäisten matkalaukkujen sisältöjä) kun sitä mentiinkin taas - nimittäin Walesiin! Hostperheeni kysyi jo ennen kesäkuista lähtöäni, olisinko kiinnostunut lähtemään elokuun viimeisellä viikolla telttamajoitteiselle lomalle. Omat camping-muistoni rajoittuvat lapsuuteen (muistan epämääräisesti kuinka joku kesä kierrettiin Suomea asuntoautolla) sekä noin yhden yön telttailuun omalla takapihalla (neljä henkilöä sullottuna kahden hengen lasten telttaan). Lisäksi diiliin kuului ennennäkemättömiä maisemia Pohjois-Walesista ja mahdollisuus herätä joka aamu kukonlaulun aikaan lasten kanssa, joten hyväksyin tarjouksen ilomielin! (Tytöt nukkuivat oikeasti tosi hyvin.)

Viikko telttaelämää oli kyllä oikein hauska kokemus. Leirintäalue sijaitsi maatilalla, vuorenrinteellä Harlech-nimisen kaupungin yläpuolella. Maisemat olivat siis aika huikaisevat, tuuli tosin aika kova. Paikasta löytyi myös suihku-/vessa-/pyykkitupa ja nukuttiin teltassa ilmapatjoilla, joten liian metsähenkinen tämä kokemus ei ollut.

Aamut käynnistyivät yleensä aika hitaasti. Tytöt menivät myöhään nukkumaan, joten he myös onneksi heräsivät myöhemmin kuin normaalisti. Omaa torkkumisaikaa sai myös kummasti pidennettyä kun iski lasten nenän eteen iPadilta uusimman sovituksen Tuhkimosta (uusi suosikkielokuva, nelivuotias osaa puolet vuorosanoista ulkoa). Sitten tehtiin aamupalaa, laittauduttiin valmiiksi ja hups, kello olikin usein jo lähempänä kahtatoista kuin kymmentä. Mutta mikäs siinä, lomallahan sitä oltiin.

Hitaista starteista huolimatta ehdittiin tehdä vaikka mitä. Kierreltiin Harlechissa ja käytiin tutkimassa sen keskiaikaista linnaa sekä löydettiin vakikahvila, josta sai ihania keittoja ja taivaallisia juustoskonsseja. Tehtiin reissu Shell Island -nimiselle rannalle, joka on nimensä mukaisesti täynnä simpukoita. Vietettiin tuulinen päivä Harlechin rannalla (minkä jälkeen joka paikka oli täynnä hiekkaa), nähtiin serkkuja ja isovanhempia, paahdettiin vaahtokarkkeja nuotiolla, ruokittiin maatilan ponia sekä käytiin itse keräämässä munia kanalasta, ihailtiin auringonlaskuja ja tutustuttiin telttanaapureihin. Käytiin myös hieman kävelemässä Snowdonin kulmilla. Lisäksi Tescon parkkipaikalla tuli viikon aikana vietettyä mielestäni kiitettävästi aikaa lasten nukkuessa päiväunia...

Vaikka koko kesän olenkin enemmän tai vähemmän "lomaillut", niin vasta tämä tuntui todelliselta lomalta. Oli hauskaa tiskata astioita pesuvadissa ja kokata munia ja pekonia kannettavalla kaasuliedellä, ja vaikka kotiin tullessa kuivat pyyhkeet tuntuivatkin luksukselta, oli paljon tunnelmallisempaa käyttää viikko kumisaappaita ja kävellä likaisella suihkutilan lattialla kantapäillään, että saisi sukat kuiviin jalkoihin. Tekemistä ja touhua oli paljon, enkä edes ehtinyt ajatella yliopistomurheitani tai päivä päivältä kasvavaa jännitystä. Olisin mieluusti jäänyt vielä viikoksi.

Tällä viikolla olen tehnyt vanhoja tuttuja hommia, vaikka olenkin nykyään au pairin sijaan family friend (tälleen mut mm. esiteltiin telttanaapureille, aww). ♥ Aika käy jo muutenkin pitkäksi, puhumattakaan siitä, että tytöt olisivat päivästä vielä kaksi ekstatuntia päiväkodissa enkä laittaisi edes ruokaa. Yliopistoon valmistautuminen on vielä vaiheessa, pitäisi hankkia oma läppäri, peitto, tyyny, lakanat ja rekisteröityä yliopiston sivuille. Jännittää ja stressaa, ja haluaisin vain leipoa juustoskonsseja ja mustikkapiirakkaa (tai ehkä paeta Walesiin), enkä ollenkaan viikon päästä muuttaa. Tai toisaalta kyllä haluan. 

Ennen muuttoa pääsen kuitenkin vielä toivottamaan hyvää ensimmäistä koulupäivää toiselle tytoistäni, joka aloittaa ensi viikolla koulun! Nyt kutsuvat kuitenkin höyhensaaret, hyvää yötä!

north wales pt. 3: llangollen

Wales-viikonlopun viimeinen etappi oli Llangollen, kaunis laaksokaupunki suhteellisen lähellä Englannin ja Walesin rajaa. Saavuttiin kaupunkiin toisen päivän iltana, jolloin meillä oli aikaa katsella vähän ympärillemme ja nauttia illallista supersöpössä tea roomissa. Sattuipa samalla taas yksi hauska kohtaaminen, nimittäin yksi paikan työntekijöistä, Turkista kotoisin oleva mies, osasi noin 20 sanaa suomea! Hän oli kuulemma aikanaan Turkissa yli kymmenen vuotta sitten tutustunut siellä asuviin suomalaisiin, ja kehui kuinka mukavaa kansaa me olemme.

Täällä Briteissä on kyllä tullut tavattua mitä hauskimmissa tilanteissa ihmisiä, jotka osaavat pari sanaa (tai joskus vähän enemmänkin...) suomea tai joilla on jokin muu kontakti Suomeen mitä hauskimmista syistä. Hyvin mieleen painuneita tilanteita jokainen, ja kaikki juuri sellaisissa paikoissa, missä sitä minkäännäköisiä Suomi-kontakteja vähiten odottaisi.

Majoituimme tällä kertaa hostellin sijaan peribrittiläisessä bed & breakfast -paikassa. Sunnuntaiaamuna uloskirjauduttuamme lähdimme suorittamaan päivän aktivitteettia, joka oli kaupungin huipulle Castell Dinas Branin raunioille kiipeäminen. Kyseessä ovat siis 1200-luvulla rakennetun linnan rauniot. Ja kyseessä todellakin ovat rauniot, sillä hyvin vähän on jäljellä siitä kerran varmasti mahtavasta linnoituksesta, jonka satunnaiset jäljelle jääneet kiviseinät aikoinaan muodostivat.

Kävely Dinas Braniin Llangollenista on oikeastaan pelkkää ylämäkeä ja paikoittain hyvinkin jyrkkä. Hotellista uloskirjautuessammekin meitä varoiteltiin kävelyn jyrkästä osuudesta, mutta reitti oli mielestäni aika sopiva. Nykyään reitin jyrkimmälle osuudelle on myös tehty siksakin muotoinen polku, joka helpottaa ylös kiipeämistä huomattavasti.

Huipulla tuuli! Ja pilvisestä säästä huolimatta maisemat olivat huikaisevat - niin alhaalle Llangolleniin, itään Shopshiren maaseudulle kuin länsipuolellekin kohti Snowdoniaa.

Dinas Branin rauniot olivat todella kiehtovat. Jollain tapaa paikka oli paljon mielenkiintoisempi kuin jotkin ehymmät linnanrauniot tai varsin hyvinkin säilyneet linnat, joissa olen au pair -vuoteni aikana vieraillut. Paikassa oli aivan erityinen tunnelma!

Vietettyämme huipulla lähes tunnin, kapusimme alas toista kautta kiertäen Castell Dinas Branin toiselle puolelle. Taisimme matkallamme ylittää myös lammaslaitumen... Näin public footpathit Walesissa. Mäen toiselta puolelta sai vielä muutamat kivat maaseutukuvat, ennen kuin lähdimme kävelemään takaisin Llangolleniin. Lähistöllä olisi sijainnut myös mielenkiintoinen Valley Crucis Abbey, mutta valitettavasti aika ei riittänyt sen etsimiseen. Käytiin syömässä siinä samaisessa tea roomissa, minkä jälkeen olikin aika aloittaa pitkä kotimatka.

Llangolleniin päästäkseen täytyy ensin ottaa bussi Wrexham-nimisestä kaupungista, josta me sitten junailimme tiemme takaisin Birminghamin suuntaan. Viikonloppu oli kerrassaan unohtumaton. Sain tutustua lähemmin sellaisiin upeisiin paikkoihin, jotka ovat jo pitkään olleet bucket-listallani lähempää tutkiskelua vaatien ja nähneet verkkokalvoille ikuisen jäljen jättäviä maisemia. Seuralaiseni kanssa saatiin tutustua taas paremmin ja jakaa mietteitä Briteissä asumisesta ja yhden elämänvaiheen päättymisestä. Aika lailla täydellinen viimeinen viikonloppu päättämään 15 kuukauden kestäneen au pair -seikkailuni siis.

Intohimoni matkustella sai reissusta vain lisää bensaa liekkeihinsä. Britanniassa olen rakastunut ennen kaikkea pieniin paikkoihin ja maaseutuun isojen cityjen sijasta. Taidan edelleen olla se pikkukaupungin tyttö, heh. Opiskelijabudjetilla tuskin tullaan matkustelemaan yhtä suuressa mittakaavassa kuin mihin viimeisen vuoden aika on ollut mahdollisuus, mutta eiköhän sitä johonkin päästä. Mulla on suuret odotukset Skotlannille.

north wales pt. 2: snowdonia

Nyt kun on heinäkuun kesäkiireet (leireilyt sekä rippijuhlatouhut) saatu pois alta, niin kerkeää taas nakutella pari postausta kasaan! Kolmiosainen Weekend in North Wales -postaussarja jatkuu päivä numero kakkosen osuudella.

Lauantaina siis heräsimme hostellistamme yllättävän hyvin nukutun yön jälkeen. Kämppäkaverinamme oli vanhempi saksalaisrouva, joka ei onneksi hirveästi meteliä pitänyt, joten saimme nukkua yömme rauhassa. Päivän suunnitelmana oli ottaa bussi Betws-y-Coed -nimiseen pikkukylään, joka toimii gatewayna Snowdonian kansallispuistoon. Kylä on pari kertaa toiminut pysähdyspaikkanamme matkalla Caernarfoniin, mutta koskaan evästaukoa pitempään ei aikaa ole tutkiskelulle ollut, patikoimisesta puhumattakaan. No nyt vihdoin!

Koko lauantaiaamun taivaalta tuli enemmän tai vähemmän vettä, mutta sille ei mitään voinut. Kirjauduttiin ulos hostellista kahdeksan jälkeen ja vähän ennen kymmentä olimmekin jo Betws-y-Coedissa. Tarkkaa suunnitelmaa ei ollut, joten käytiin infokeskuksesta kysymässä hyviä kävelyreittejä lähistöllä, ja pari suositusta saatiinkin. Suunnitelmissa oli ottaa toinen bussi Capel Curig -nimiseen kylään, ja kävellä siellä muutaman mailin pituinen lenkki, jonka varrella oli kuulemma kaunista open mountainside -maisemaa...

Tämä reissu ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin Strömsössä, sillä jäätiin pois väärällä bussipysäkillä aivan liian aikaisin. Tajuttiin kuitenkin sattumalta olevamme yhdellä karttamme viidestä reiteistä - sillä väärällä tosin. No, ei muuta kuin pistettiin tassua toisen eteen ja käveltiin loppumatka Capel Curigiin. Ihan kiva reitti sekin oli, vaikka osa siitä menikin epätoivoisesti metsän keskellä miettien, että nytkö me ollaan eksytty.

Kun metsätie se vain jatkui ja jatkui, alettiin epäillä, että ollaankohan me enää edes kartalla. (Ei oltu.) Päätettiin kävellä vielä hetki, kunnes tie loppui ja alkoi kivikkoinen polku, jolla kompastuin kahden iso, liukkaan kiven väliin. Tämän tragikoomisen tapahtuman jälkeen oltiin molemmat valmiita luovuttamaan, mutta onneksi ei vielä käännytty takaisin, sillä vain muutaman metrin päässä metsä loppui ja eteen avautui seuraavanlainen maisema:

Aina ei voi voittaa. Kaunishan tuo maisema minusta on, mutta Googlen kuvahaku paljastaa, että todellisuus voisi olla jotain ihan muuta, jos harmaa pilvilautta ei olisi roikkunut niin matallalla. No, rämmittiin alas vuorenrinteeltä, kahden järven rantaa pitkin ja vielä kiertotietä Capel Curigiin. Bussia odotellessa oli vielä aikaa kiertää pätkä alkuperäistä reittiämme, mutta pilvimassa oli aika pahasti vuoristomaiseman edessä.

Sateesta ja pilvistä huolimatta nättiä, mutta kun ilman niitä olisi ollut henkeäsalpaavaa!

Ironista tässä oli se, että lähdettyämme takaisin kohti Betws-y-Coedia ja sieltä vielä Conwyä (josta junailimme tiemme seuraavaan kohteeseen), alkoi yhtäkkiä auringonpaiste ja seuraavan parin tunnin aikana taivas muuttui harmaan sateisesta kauniin siniseksi. No, olipahan nätti ilta Llangolleniin tutustuessa. Mutta siitä ja reissun viimeisestä päivästä lisää taas seuraavassa postauksessa!