Nyt kun on heinäkuun kesäkiireet (leireilyt sekä rippijuhlatouhut) saatu pois alta, niin kerkeää taas nakutella pari postausta kasaan! Kolmiosainen Weekend in North Wales -postaussarja jatkuu päivä numero kakkosen osuudella.
Lauantaina siis heräsimme hostellistamme yllättävän hyvin nukutun yön jälkeen. Kämppäkaverinamme oli vanhempi saksalaisrouva, joka ei onneksi hirveästi meteliä pitänyt, joten saimme nukkua yömme rauhassa. Päivän suunnitelmana oli ottaa bussi Betws-y-Coed -nimiseen pikkukylään, joka toimii gatewayna Snowdonian kansallispuistoon. Kylä on pari kertaa toiminut pysähdyspaikkanamme matkalla Caernarfoniin, mutta koskaan evästaukoa pitempään ei aikaa ole tutkiskelulle ollut, patikoimisesta puhumattakaan. No nyt vihdoin!
Lauantaina siis heräsimme hostellistamme yllättävän hyvin nukutun yön jälkeen. Kämppäkaverinamme oli vanhempi saksalaisrouva, joka ei onneksi hirveästi meteliä pitänyt, joten saimme nukkua yömme rauhassa. Päivän suunnitelmana oli ottaa bussi Betws-y-Coed -nimiseen pikkukylään, joka toimii gatewayna Snowdonian kansallispuistoon. Kylä on pari kertaa toiminut pysähdyspaikkanamme matkalla Caernarfoniin, mutta koskaan evästaukoa pitempään ei aikaa ole tutkiskelulle ollut, patikoimisesta puhumattakaan. No nyt vihdoin!
Koko lauantaiaamun taivaalta tuli enemmän tai vähemmän vettä, mutta sille ei mitään voinut. Kirjauduttiin ulos hostellista kahdeksan jälkeen ja vähän ennen kymmentä olimmekin jo Betws-y-Coedissa. Tarkkaa suunnitelmaa ei ollut, joten käytiin infokeskuksesta kysymässä hyviä kävelyreittejä lähistöllä, ja pari suositusta saatiinkin. Suunnitelmissa oli ottaa toinen bussi Capel Curig -nimiseen kylään, ja kävellä siellä muutaman mailin pituinen lenkki, jonka varrella oli kuulemma kaunista open mountainside -maisemaa...
Tämä reissu ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin Strömsössä, sillä jäätiin pois väärällä bussipysäkillä aivan liian aikaisin. Tajuttiin kuitenkin sattumalta olevamme yhdellä karttamme viidestä reiteistä - sillä väärällä tosin. No, ei muuta kuin pistettiin tassua toisen eteen ja käveltiin loppumatka Capel Curigiin. Ihan kiva reitti sekin oli, vaikka osa siitä menikin epätoivoisesti metsän keskellä miettien, että nytkö me ollaan eksytty.
Kun metsätie se vain jatkui ja jatkui, alettiin epäillä, että ollaankohan me enää edes kartalla. (Ei oltu.) Päätettiin kävellä vielä hetki, kunnes tie loppui ja alkoi kivikkoinen polku, jolla kompastuin kahden iso, liukkaan kiven väliin. Tämän tragikoomisen tapahtuman jälkeen oltiin molemmat valmiita luovuttamaan, mutta onneksi ei vielä käännytty takaisin, sillä vain muutaman metrin päässä metsä loppui ja eteen avautui seuraavanlainen maisema:
Aina ei voi voittaa. Kaunishan tuo maisema minusta on, mutta Googlen kuvahaku paljastaa, että todellisuus voisi olla jotain ihan muuta, jos harmaa pilvilautta ei olisi roikkunut niin matallalla. No, rämmittiin alas vuorenrinteeltä, kahden järven rantaa pitkin ja vielä kiertotietä Capel Curigiin. Bussia odotellessa oli vielä aikaa kiertää pätkä alkuperäistä reittiämme, mutta pilvimassa oli aika pahasti vuoristomaiseman edessä.
Sateesta ja pilvistä huolimatta nättiä, mutta kun ilman niitä olisi ollut henkeäsalpaavaa!
Ironista tässä oli se, että lähdettyämme takaisin kohti Betws-y-Coedia ja sieltä vielä Conwyä (josta junailimme tiemme seuraavaan kohteeseen), alkoi yhtäkkiä auringonpaiste ja seuraavan parin tunnin aikana taivas muuttui harmaan sateisesta kauniin siniseksi. No, olipahan nätti ilta Llangolleniin tutustuessa. Mutta siitä ja reissun viimeisestä päivästä lisää taas seuraavassa postauksessa!
Tämä reissu ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin Strömsössä, sillä jäätiin pois väärällä bussipysäkillä aivan liian aikaisin. Tajuttiin kuitenkin sattumalta olevamme yhdellä karttamme viidestä reiteistä - sillä väärällä tosin. No, ei muuta kuin pistettiin tassua toisen eteen ja käveltiin loppumatka Capel Curigiin. Ihan kiva reitti sekin oli, vaikka osa siitä menikin epätoivoisesti metsän keskellä miettien, että nytkö me ollaan eksytty.
Kun metsätie se vain jatkui ja jatkui, alettiin epäillä, että ollaankohan me enää edes kartalla. (Ei oltu.) Päätettiin kävellä vielä hetki, kunnes tie loppui ja alkoi kivikkoinen polku, jolla kompastuin kahden iso, liukkaan kiven väliin. Tämän tragikoomisen tapahtuman jälkeen oltiin molemmat valmiita luovuttamaan, mutta onneksi ei vielä käännytty takaisin, sillä vain muutaman metrin päässä metsä loppui ja eteen avautui seuraavanlainen maisema:
Aina ei voi voittaa. Kaunishan tuo maisema minusta on, mutta Googlen kuvahaku paljastaa, että todellisuus voisi olla jotain ihan muuta, jos harmaa pilvilautta ei olisi roikkunut niin matallalla. No, rämmittiin alas vuorenrinteeltä, kahden järven rantaa pitkin ja vielä kiertotietä Capel Curigiin. Bussia odotellessa oli vielä aikaa kiertää pätkä alkuperäistä reittiämme, mutta pilvimassa oli aika pahasti vuoristomaiseman edessä.
Sateesta ja pilvistä huolimatta nättiä, mutta kun ilman niitä olisi ollut henkeäsalpaavaa!
Ironista tässä oli se, että lähdettyämme takaisin kohti Betws-y-Coedia ja sieltä vielä Conwyä (josta junailimme tiemme seuraavaan kohteeseen), alkoi yhtäkkiä auringonpaiste ja seuraavan parin tunnin aikana taivas muuttui harmaan sateisesta kauniin siniseksi. No, olipahan nätti ilta Llangolleniin tutustuessa. Mutta siitä ja reissun viimeisestä päivästä lisää taas seuraavassa postauksessa!
Ihanan vehreäääää! Minäkin haluan!
VastaaPoistaVehreys oli kyllä ihanaa! Ja North Wales on ihana paikka - sateellakin!
Poista