tänään jäljellä...

...kymmenen päivää. Oikeasti, vain kymmenen päivää? Niin paljon on vielä tekemättä. Olen saanut passin uusittua, käytyä Kelassa hoitamassa asiat sekä melkein hankittua vakuutuksen (tai no, äiti tätä vakuutusta suurimmaksi osaksi hoitaa, hehe). 

Siinähän ne tärkeimmät ovat, mutta edelleen tuntuu siltä, että tekemiset kaatuu päälle. Vielä kun pitäisi mm. käydä ostamassa tarpeelliset perustavarat matkaa varten sekä tietysti hankkia tuliaiset host-perheelle. Kavereita pitää vielä tietysti nähdä ja kenties pidetään jonkinlaiset läksiäisetkin, siitä(kään) ei ole vielä mitään tietoa. Mun pitäisi myös vielä ennen lähtöä kirjoittaa "motivation letter" yliopistoon lähetettäväksi. Pakkaamista en ole vielä aloittanut, pakkauslistaa sentään. Jotenkin musta tuntuu, että yritykseni ottaa mukaan vain 20 kg + 10 kg tavaraa on tuhoon tuomittu... Ja onhan mulla vielä kahdet kirjoituksetkin edessä.

Liikaa hommaa. En jaksa. Mun mieli vaeltaa jo Englannin nummilla.

Aina kun katson tv:stä ohjelmia, joissa ollaan Englannissa, alkaa sydämessä läpättää ja perhoset lentelevät vatsassa. Tuolla mäkin tallustelen ihan kohta! En silti edelleenkään osaa kunnolla jännittää. Koko juttu tuntuu hirveän kaukaiselta, kun on niin paljon vielä tässä välissä.

Välillä tulee myös sellainen olo, että mitä mä oikeen olen mennyt tekemään. Ihanko tosissaan olen jättämässä kaiken tutun ja turvallisen - kodin, ystävät ja lukion, oman pienen kotikaupungin, ylipäätään Suomen - ja ryntäämässä maailmalle ihan jonnekin tuntemattomaan? Oonko mä ihan viisas? Toisaalta taas en vaan malta odottaa sitä, että lentokone nousee Tampereen ilmatilaan ja saan aloittaa ihan kokonaan uuden vaiheen mun elämässä. Miksi edes jäisin kevääksi Suomeen, kun täällä ei oikeastaan oo mulle mitään? No, kaikki ihanat ihmiset tietysti, ja mahdollisesti töitä, mutta muuten mun kevät ois varmaan peruskaavaltaan sitä, että olisin kotona. Abikeväthän on aivan täydellinen tilaisuus! Hirveän ristiriitainen olo siis, mutta ehkä se kuuluu asiaan.

Ja vaikka lähteminen jänskättääkin, niin vielä enemmän mua pelottaa, että jotain tapahtuu, enkä pääsekään lähtemään. Että mun hostperhe ei enää haluaisikaan mua sinne (mikä on kyllä ihanien viestien perusteella melkoisen epätodennäköistä). Pohdiskelin tätä itsekseni, ja päädyin siihen tulokseen, että koska au pairiksi lähteminen ei tunnu todelta, enkä kertakaikkiaan sataprosenttisesti pysty uskomaan sitä, että todella olen lähdössä, yritän alitajuisesti "valmistella" itseäni mahdolliseen torjuntaan. Yritän siis keksiä itselleni järkevän selityksen siitä, miksi en voisi päästä lähtemään. Ihminen on hassu olento. (Ai miten niin oon lukenu liikaa psykaa...)

Onneksi ympärillä on maailman ihanimpia ihmisiä, jotka jaksaa kuunnella. En ehkä olekaan maailman ainoa ihminen, joka ajattelee liikaa.

Ja koska Muumit toimii aina, niin loppuun muumiviisaus.

"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi." Tämän viisauden meille tarjoili Vilijonkka kirjasta Muumilaakson marraskuu.

Kaikessa on aina hyvät ja huonot puolensa. Niin jäämisessä kuin lähtemisessä. Kaikesta huolimatta musta tuntuu hyvältä lähteä. Aina pääsee myös takaisin.