and the hardest part was letting go

Tänään tulee täyteen tasan puoli vuotta siitä, kun pakkasin laukkuni, astuin lentokoneeseen ja matkustin tänne Brittein saarille toteuttamaan pitkäaikaista unelmaani, au pairina työskentelyä. Puoli vuotta tuntuu ihan hirmuisen pitkältä ajalta - voiko siitä olla niin kauan? Toisaalta päivät menee täällä hirveän nopeasti, kohtahan se joulukin jo on! Hassua, miten paljon jotkut asiat ovatkin kuuden kuukauden aikana muuttuneet. Kuusi kuukautta sitten olin juuri saanut ylioppilaskirjoitukset pakettiin ja olin niin varma itsestäni, elämästäni ja ennen kaikkea siitä, mikä haluan olla isona.

Nyt mun ajatukset tulevaisuuden suhteen ovat olleet jo useamman kuukauden yhtä sekasotkua. En olekaan enää varma mistään. Mitä tämän jälkeen? Mitä jos musta ei olekaan opettajaksi, niin kuin ajattelin? Mitä muutakaan voisin olla? Mitä mä ees oikeastaan haluan? Onko mun unelmat liian korkealentoisia - pitäisikö kuitenkin valita jotain ns. tuttua ja turvallista?

Kun alun perin lähdin au pairiksi, oli suunnitelmana jäädä vähintään kesän ajan, elokuun puoliväliin saakka. Tähän liittyi totta kai myös mahdollinen opiskelupaikan saanti. Sitten sain tietää, että hakemassani yliopistossa opintojen lykkäys vuodella onnistuu - ja päätin pitää välivuoden kävi opiskelupaikan suhteen miten kävi. Mun hostperhe on vaan niin ihana, Britannia on paikkana niin hurmaava ja viihdyn täällä niin hyvin, että en mitenkään olisi voinut jättää tätä kaikkea vain vajaan viiden kuukauden jälkeen.

No se opiskelupaikka ei omalle kohdalle napannut - aivan kuten odotinkin, meni meinaan kirjallinen koe sen verran penkin alle. Se ei mua oikeastaan paljoakaan haitannut, olin lähinnä huojentunut. En olisi sidottu mihinkään ja voisin yrittää ensi vuonna uudestaan, mahdollisuudet mulla päästä sisään kun olivat ihan hyvät. Vähitellen aloin kuitenkin kyseenalaistaa valintaani opiskelupaikan ja -alan suhteen. Oon ala-asteelta lähtien halunnut olla luokanopettaja. Tietysti mulla on muitakin haaveita ja ajatuksia ollut, mutta opettajuus on tuntunut kaikista eniten just siltä mun jutulta. Opiskelupaikattomuuden huojennus muuttuikin painostavaksi, ja aloin miettiä, onko OKL sittenkään se mun paikka. Kun en kerta opiskelemaan päässyt. Typerää ehkä, mutta niin se vaan sai mut "lannistumaan".

Oon viime kuukausien aika miettinyt kaikkea mahdollista, mikä mua kiinnostaa: psykologia, sisustussuunnittelu, leipominen ja ruoanlaitto, valokuvaaminen ja tietysti taas se opettaminen sekä yleisestikin lasten kanssa työskentely.

Aikansa vatvomisen jälkeen tulin siihen kliseiseen johtopäätökseen, että kaikki järjestyy kyllä. Ei se mitään, vaikken ihan varma siitä, mitä isona haluan olla, olekaan. Kunhan haen opiskelemaan aineita, jotka mua kiinnostaa ja jotka tuntuvat omalta sekä yritän parhaani, niin päädyn juuri sellaiseen tilanteeseen, kuin mut on tarkoitettukin.

Ja mitä jos en ensi vuonnakaan pääse opiskelemaan? On paljon asioita, joita haluaisin tehdä, joten tekemistä toiselle välivuodelle kyllä varmasti löytyisi. Mulla ei kuitenkaan oo tarkkaa suunnitelmaa ensi vuodelle, en oikeastaan tiedä yhtään, mitä maaliskuun jälkeen tulee tapahtumaan. Milloin mun au paireilut loppuu (saan kuulemma jäädä niin pitkäksi aikaa kuin haluan) ja milloin palaan Suomeen, luenko pääsykokeisiin, onko mulla kesätöitä tai yhtään mitään muutakaan. Mutta jostain syystä se ei enää häiritse yhtä paljon kuin ennen. Yritän nyt keskittyä tähän loppuvuoteen, joka on pullollaan ihania ja jännittäviä asioita. Yrittää olla yliajattelematta ensi vuotta ennen kuin se edes on täällä. Koska kaikki järjestyy kyllä omalla painollansa.

Mulla on jo jonkin aikaa ollut pienoinen haaveajatus siitä, että hakisinkin tänne opiskelemaan. Yksi päivä selailin taas skottiyliopistojen sivuja, tällä kertaa vähän enemmänkin, ja innostuin kunnolla ajatuksesta hakea opiskelemaan Britanniaan. Täällä mä oikeasti haluaisin (ainakin osittain) opiskella. Päätös oli helppo tehdä: aion siis hakea ensi vuodeksi Skotlantiin. Kun palataan lokakuun alussa Espanjasta, aloitan hakuprosessin. Aion hakea opiskelemaan ainakin psykologiaa, kasvatustieteitä opettajalinjalle, ehkä myös yhdistettyä psykologiaa ja teologiaa. Varasuunnitelmana haen varmaan vielä keväällä Suomeen ainakin luokanopettajaksi, mutta sitä ei onneksi vielä tarvitse alkaa miettiä.

Tällä hetkellä olen siis ihan liekeissä ideastani hakea opiskelemaan Skotlantiin. Vaikka en edelleenkään tiedä, mihin ammattiin loppujen lopuksi tulen päätymään, niin tämä tuntuu oikealta jutulta. Pitää ainakin yrittää. Ehkä mulla ei tarvitsekaan olla kaikki langat koko aikaa käsissä, yksityiskohtaista suunnitelmaa jokaiseen isompaan asiaan. Tärkeintä on, että uskallan luottaa siihen, että vaikka en itse sitä suunnitelmaa aina mun elämässä näe, niin sellainen on kuitenkin olemassa. Uskon siihen, että jos vaan itse teen parhaani ja olen rohkea, niin saan sellaisen opiskelupaikan kuin mun on tarkoituskin saada. Tai sitten edessä on toinen välivuosi.

Tämä saattaa nyt kuulostaa siltä, että oon kuluneet pari kuukautta vaan epätoivoisesti murehtinut ensi vuotta ja opiskelujani, mutta oikeastaan tulevaisuuspohdinnat ovat loppujen lopuksi olleet suht pieni osa ajankäytöstäni. Oon näiden kuuden kuukauden aikana saanut kokea ihan mielettömiä asioita. Oon päässyt matkustelemaan Britanniassa ja nähnyt upeita paikkoja, saanut toivottavasti elinikäisen ystäväperheen, tutustunut uusiin ihmisiin, tullut englannissa paremmaksi kuin koskaan aikaisemmin ja ennen kaikkea,rohkaistunut elämään ja tutkimaan maailmaa. Ja edessä on vielä ainakin seuraavat upeat puoli vuotta Brittein saarilla.

Oon todella kiitollinen siitä, että saan olla täällä. Oon iloinen, että uskalsin lähteä. Ei sitä edes välillä muista, mutta elän täällä todella unelmaani todeksi!